Sukuseura

Ristiinalainen pastori Aarne Valkonen kokosi kiertokirjein ja sanomalehti ilmoituksin Mikkeliin 21 – 22.8.1948 sota-ajan hajoittaman Valkosen suvun jäseniä sukuseuran perustavaan kokoukseen. Osanottajaluettelo todistaa runsaan 350:n sukuun kuuluneen noudattaneen kutsua. Seuraavan kerran piti tavattaman
kymmenen vuoden päästä. Valittu aika osoittautui liian pitkäksi. Ensimmäisen hallituksen jäsenistä lähes kaikki siirtyivät tuona aikana ikuisuuden rajan yli.

Toiminta lähti uudelleen käyntiin 1980-luvun alussa, ja Valkosten sukuseura rekisteröitiin 1983. Valkosten suvun tutkijan, äänekoskelaisen insinööri Erkki Valkosen työryhmän kutsua Hankasalmen sukukokoukseen kesällä 1983 noudatti
yli 450 sukulaista Suomesta ja ulkomailta.

Sukukokouksia ja -juhlia on pidetty tämän jälkeen suvun jäsenten asuinsijoilla. Kokoontumispaikkoina ovat olleet Hankasalmi, Hartola, Juva, Jyväskylä, Konnevesi, Laukaa, Mikkeli, Pieksämäki, Pieksämäen maalaiskunta, Puumala. Ristiina, Savonlinna ja Tampere.

Seuran 50-vuotisjuhla pidettiin Juvalla 1.8.1998. Juvan kirkossa pidetyn kolmikielisen sukumessun jälkeen juhlaväki siirtyi Murtosen kylässä sijaitsevaan Valkolan taloon, joka on kuulunut yhtäjaksoisesti Valkosille vuodesta 1738. Osanottajia oli runsaat 200 Suomesta, Ruotsista, Norjasta ja Yhdysvalloista.

Laukaasta ja Rautalammilta 1600-luvun lopulla Ruotsin ja Norjan
”suomalaismetsiin” muuttaneiden Valkosten jälkeläiset perustivat vuonna 1973 yhteisen sukuseuran, Valkoinens Släktförening Sverige, Norge ocb USA. Sen vilkkaaseen toimintaan ovat kuuluneet myös vierailut suomalaisen sisarseuran
tilaisuuksiin.

Valkosen nimen Kantajia tilastojenmukaan Suomessa noin 2 600 ja ulkomailla puolitoista sataa. Selvitysten mukaan he kuuluvat samaan sukuun. Kaikkiaan sukuun kuuluvia on kotimaassa pyöreästi 5 000 ja ulkomailla noin 800.

Mistä olemme tulleet?

Historiantutkijoiden mukaan karjalaiset ovat asuttaneet Suomenlahden perukan ja Laatokan seutuja jo 800-luvulla. Kun he muinaisina aikoina muuttivat kotiseudultaan, he säilyttivät sukunimensä, toivatpa uusille asuinsijoilleen entisen
olinpaikkansa paikannimetkin.

Etelä-Savon kalmistojen löydöt ovat johtaneet Savon kanta-asukkaiden jäljet Laatokan luoteisrannikolle, Vuoksen suuhaaroille ja keski-Kannakselle. Savossa, jota ensimmäisen vuosituhannen lopulta lähtien oli asutettu sekä Karjalasta että Hämeestä, alkoi 1400-luvul1a olla liikaa väestöä erä- ja kaskitalouden haIjoittamiseen. Väestön paine purkautuikin vuosisadan
loppupuolelta alkaen maakunnan eteläosista lähteneenä muuttoliikkeenä.

Ensin siirryttiin talojen keskiaikaisille eräsijoille itäiseen ja pohjoiseen Savoon. 1540-luvulla savolaiset asuttivat hämäläisten erämaita Keski-Suomessa. Ruoveden ja Rautalammin suurista erämaapitäjistä siirtyi 1570-luvulta alkaen asukkaita Keski-Ruotsin metsäseuduille, etenkin Vermlantiin.

Savo muodostettiin vuonna 1534 omaksi linnaläänikseen, jonka hallintoa johti Olavinlinnassa asunut vouti. Linnalääni jaettiin 1572 kahteen maavoutikuntaan, Suur-Savoon ja Vähä-Savoon.
Suur-Savoon kuuluivat Pellosniemen, Visulahden ja Juvan hallintopitäjät Vähä-Savon hallintopitäjät olivat Sääminki, Rantasalmi ja Tavinsalmi (nykyinen Kuopion tienoo).

Visulahden hallintopitäjä ulottui Mikkelin seudulta Suonenjoen tienoille pohjoisessa. Visulahti vastasi suurin piirtein myöhempiä Kangasniemeä, Pieksämäkeä, Haukivuorta ja Mikkelin pitäjän pohjoisosaa.

Mikkelin seutu on ikimuistoisista ajoista ollut sekä kirkon että maanpuolustuksen keskuspaikka. Alueella sijaitsee useita rautakautisia kalmistoja, joista tunnetuimmat ovat Tuukkala ja Visulahti. Tuukkalan löydöt osoittavat, että kysymyksessä on karjalainen kalmisto 1100 – 1200-luvuilta. Valkosten suvun
perimätieto pitää kiinni oletuksesta, että Tuukkala n kalmistossa lepää omia esi-isiämme ja -äitejämme. Vuoden 1541 maakirjojen mukaan nuo alueet ovat kuuluneet Tuukkalan Valkosille.

Tuukkalan löydöistä rikkaimpia ovat naisten haudat. Hautalöytöjen perusteella rekonstruoitiin 1930-luvulla ns. Tuukkalan muinaispuku. Puku on juhlistanut Valkosten tapaamisia, sillä maakirja- ja perimätietojen perusteella suvun naiset ovat omaksuneet tämän ”Tuukkalan emännän puvun” juhla-asukseen. Pukua
käyttävät myös monet sisarseuran naiset.

Entisajan maaseutuelinkeinoja

Kaskiviljely oli vallitseva viljelysmuoto Savossa 1500-luvullaja paikoin sen jälkeenkin. Kaskimaita vaihdettiin 6 – 8 vuoden välein. Kaskeamalla savolaiset asuttivat takamaansa ja levittäytyivät yhä laajemmille alueille.

Nimistön perusteella on voitu tehdä päätelmiä, että kaskia on kuokittu pelloiksi jatkuvaan käyttöön jo 1500-luvun lopulla, mikä tiesi peltoviljelyksen alkua. Kalastus oli Savossa olennainen osa maataloutta ja tärkeä leivän lisä. Kalastuksen laajuus käy ilmi menneitten vuosisatojen veroasiakirjoista. Kalastajat joutuivat
nimittäin luovuttamaan osan saaliistaan veroina. Myös metsästystä verotettiin.

Metsä oli savolaisen uudisasukkaan elämän turvaaja. Paitsi pyyntiin ja kaskiviljelyynsavolainen käytti metsää tervan tuottamiseen. Savosta vietiin tervaa Viipurin kautta mm.Saksaan.

Asuminen

Vallitseva asumismuoto 1500-luvulla Savossa oli yksinäistalo. 1600- ja 1700-luvuilla eteläiseen Savoon alkoi muodostua kyläasutusta. Maatilan rakennukset pyrittiin sijoittamaan neliön muotoon umpipihaksi. Asuinrakennuksena oli sisäänlämpiävä savupirtti, jollainen oliyleinen Itä- ja Pohjois-Suomessa 1800-luvulle saakka.

Väestökehitys

Menneiden vuosisatojen lukuisat sodat ja katovuodet vaikuttivat rajojen siirtojen ohella merkittävästi väestön määrään. Epävakaat olot olivat muutenkin omiaan heikentämään väestönravinnon saantia, hygieniaa ja sairaanhoitoa. Sairaudet veivät hautaan usein kokonaisia perhekuntia. Lapsikuolleisuus oli suurta. Valkostenkin vanhoista sukutauluista näkee, että usein suurestakin lapsiluvusta
on selvinnyt aikuiseksi ja suvunjatkajaksi vain harva.

Suomen asukasluvusta 1500- ja 1600-luvuillaja 1700-luvun alussa on tehty jälkikäteen mm.veroluetteloihin perustuvia hyvinkin erilaisia arvioita. Vuonna 1749 aloitettiin säännöllinen väestötilasto, joka perustui papiston väestökirjanpitoon. Näillä perusteilla laskien väkiluvun kehitys on pyörein luvuin ollut seuraavanlainen:
vuonna 1570 200000 – 300 000 henkeä
1650 300 000 – 400 000
1695 400 000 – 500 000
1750 420000
1800 830000
1850 1 640 000
1900 2 650 000
1950 4 030 000

Vuoden 2000 alussa meitä Suomen kansalaisia oli Tilastokeskuksen
ennakkotiedon mukaan noin 5171 000 henkeä.

Sukunimet

Toisin kuin aikoinaan läntisessä Suomessa asuneilla, karjalaisilla ja savolaisilla on ollut pitkään sukunimet, joiden avulla heidät on ollut helppo tunnistaa. Savolainen sukunimistö on valtaosaltaan muinaiskarjalaista perua. Savolaisilla lienee ollut ikivanhat sukunimensä jo heidän tullessaan 1OOO-luvun alussa Tuukkalaan ja Visulahteen.

Sukunimiä esittelevissä hakuteoksissa arvellaan Valkosten nimen pohjautuvan ihon tai hiusten väriin. Suvun omat tutkijat pitävät pätevänä suvun perimätietoa, jonka mukaan nimi juontuu tulta merkitsevästä valkea-sanasta. Valkoset ovat tämän mukaan olleet jo pakanuuden aikana merkkitulien ja vainovalkeiden
vaalijoita. Tämä tulkinta ilmenee sukuseuran tunnuskuvassa, jonka heraldikko C-G. Hedbergin idean pohjalta on suunnitellut seuran ensimmäisen puheenjohtajan tytär, ristiinalainen opettaja Anja Vähämäki avustajineen. Tunnuksessa kuvastuu sinistä taivasta vasten mustalla vuorella leimuava valkea nuotio.

Etunimet

Lähes kaikki asiakirjat maassamme kirjoitettiin ruotsiksi 1880-luvulle saakka. Sukunimet, talonnimet ja kylien nimet merkittiin yleensä edes jonkinlaisessa suomenkielisessä asussa. Sen sijaan papit merkitsivät kastetulle lapselle yleensä sen ruotsinkielisen etunimen, jonka he katsoivat vastaavan vanhempien ehdottamaa suomenkielistä nimeä.

Tässä sukukirjassa on etunimet suomalaistettu niihin muotoihin, joita eteläisessä Savossa on käytetty yleisimmin. Seuraavassa eräitä tavallisia etunimiä suomalaisine vastineineen.
Agneta – Aune
Anders – AnttiBengt,
Benedictus – Pentti Brita,
Birgitta – RiittaCarin,
Catharina – Kaisa,
Katri Christina – Kristiina,
Tiina Daniel – TaneliElisabeth – Liisa
Georg – YJjö
Helena – Helena,
Leena Henrik – Heikki
Henrika – Riikka
Jacob – Jaakko
Johan, Johannes – Juho, Jussi, Juhana, Juhani
Lars – Lauri, Lassi
Margareta, Marketha, Greta – Reetta, Marketta
Matts – Matti
Nils – NiiloPalli,
Påhl – Paavo Pehr,
Petter – Pekka
Staffan – Tahvo Thomas – Tuomas

Arvo tai ammatti

Monella kiljan henkilöistä on nimensä yhteydessä ammattia tai yhteiskunnallista asemaa koskeva merkintä. Useimmat näistä eivät kaipaa selitystä. Muutamat vanhan maalaisyhteiskunnan maanomistukseen ja asemaan perustuvat nimitykset
selviävät seuraavasta.

Kylänvanhinta kutsuttiin oltermanniksi. Torppari oli taloon kulliuneen torpan vuokraaja, joka teki taloon työtä. Lampuoti oli vuokraviljelijä, mäkitupalainen talon mökissä vuokralla asuva työmies. Loinen oli maata omistamaton, talossa asuva työläinen. Itsellinen oli talossa asuva, maata omistamaton henkilö, tavallisesti käsityöläinen. Yhteiskunnan elättämää varatonta henkilöä kutsuttiin ruotuvaivaiseksi.

Lähteitä

Eino Jutikkala: Suomen talonpojan historia, Porvoo 1958
Koskinen, Martelin, Notkola, Pitkänen: Suomen väestö, Gaudeamus 1994
K. Vilkuna, P. Mikkonen, S. Paikkala: Suomalainennimikilja, Keuruu 1984
Savon historia I – ll, Kuopio 1988, 1990
Suomen historia I – V, Weilin & Göös 1985
Tilastokeskus, tietopalvelu